Venekuljetus: Vihreä keino

Ounasjärven soutuvenetaksi toimii tänäkin kesänä iltaisin myös roskataksina: uisteluretkillä uisteluosuus unohtuu, kun roskat vetävät soutajaa puoleensa. Alkukesästä toiseen järvistä ja rannoilta löytyy paljon roskaa, kuten verkkoja, lasisia ja muoviosia juomapulloja, tölkkejä, verkon kohoja, muovisia reittimerkkejä, makeispakkausten kääröjä, muovipeitteitä ja -pusseja. Mikään virallinen taho ei näitä kerää pois. Jätteet eivät ole vain esteettinen haitta, vaan ne heikentävät ekosysteemien kuntoa ja lajien selviytymismahdollisuuksia monin tavoin.

Metsämieleksi kutsun mielentilaa, joka uskoo – kaikkien todennäköisyyslaskelmien vastaisesti – että tämän ei tarvitse mennä näin: metsämieli uskoo luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen mahdollisuuteen globaalin talouden hyökkäyksestä huolimatta. Vaikeahan metsämieltä on pitää kasassa ja urillaan, kun kokonaiskuvassa kulutus vain kiihtyy, ahneus valtaa kanssaihmisten mieliä, tuhokoneisto jyllää joka saralla. Metsämielikin siinä turtuu ja tahtoo luiskahtaa tunteeseen, että mitään ei ole tehtävissä.

“The unregulated, effectively lawless framework of global finance attracts and empowers a new category of criminals and psychopaths, especially now, with fewer or no constraints on the looting of social wealth and natural resources.”

Kansallispuisto alkaa olla piiritettynä hakkuilla ja teillä. Viimeisimpänä tässä ketjussa: palstan venevalkaman ja kansallispuiston pohjoisrajan välillä, jonka läpi legendaarinen Hetta-Pallas vaellusreitti kulkee, on ostanut iso metsätaloustoimija. Tätä menoa puisto jää suojelun saarekkeeksi, vaikka on tiedossa, että monimuotoisuuden säilyttämiseksi tärkeintä on suojelualueiden linkittyneisyys.

Kukaan ei varmaan osaa sanoa numeerisesti, milloin erämaa – tuttavallisemmin kaira – kadottaa erämaisuutensa. Mikä on esimerkiksi se melun määrä, joka vielä sulautuu ympäristöönsä siten, että eliöt (meidät mukaan lukien) saavat olla erämaan rauhassa? 

Pohjoisen metsät ovat tehokkaita hiilinieluja, arvokkaita luontokadon hidastajia ja välttämättömiä paikallisten ihmisten elinkeinoille, kuten poronhoidolle, metsästys-keräilylle ja matkailulle. Tästä huolimatta Enontekiöllä hakataan lähes luonnontilaisia metsiä, joista löytyy uhanalaisia lajeja ja vanhojen metsien indikaattorilajeja. 

Järvi on avoinna 25. toukokuuta alkaen.

Kohvakepit poistettu 14.5. ja sitä kautta jään mittaaminen on tältä kaudelta ohi. Jäätä oli vielä 58cm, josta teräsjäätä noin puolet. Kohva oli jo pehmeää kairata, mutta kantoi kuitenkin kävelijää.

Viimeisen lumenmittauksen suoritin 19.5. Näkkälässä, jossa pälveä jo noin 90 prosenttia maa-alasta.

Tulvahuippu Ounasjoella ja -järvellä koettiin 20.5.  tienoilla. Odotettavissa saattta olla vielä toinen pienempi huippu, kun sulavedet saapuvat tunturialueilta. Toisen huipun ei ole ennustettu olevan kovin suuri tänä keväänä.

Kaikkein oudointa vesistöjen keväässä on tämä: tulee päivä, jolloin linnut laulavat ja hyönteiset pörräävät, aurinko on horisontin yläpuolella vuorokauden ympäri, joet pauhaavat, järven rantavesi on vapaata, mutta järven jääkansi vielä vaan pysyy. Lumi on sulanut päältä, mutta pitkään aikaan kohvan valkoisuus ei päästänyt auringon säteitä läpi lämmittämään itse teräsjääkantta. Pinnassa näkyy kyllä muutoksia, mutta talviselta järvi silti vaikuttaa. 

Hetan seutu on latuhiihtäjän paratiisi kattavan verkostonsa ja alueen erämaisuuden rippeiden ansiosta. Jos kelkkailijat eivät systemaattisesti ajaisi latuja pilalle, tämä paikka saattaisi hyvinkin olla maailman kärkikolmikossa pitkien päivämatkojen hiihtonautiskelijalle.

Rantarakentamista on karkeasti kahdenlaista: ympäröivään maisemaan sulautuvaa ja asukkaan/rakentajan ehdoilla tehtyä. Kutsutaan näitä koulukuntia nyt yksinkertaistaen vaikka pohjoiseksi ja eteläiseksi estetiikaksi.

Ympäristöön sulautuva rantarakentaminen ottaa huomioon sen, minkälaisen vaikutelman järvi tai joki antaa vesistöstä päin koettuna. Se on siis pohjoisten piilopirttien estetiikkaa. Joki tai järvi saattaa olla tiheäänkin kämppärakennettu, mutta siinä siitä huolimatta säilyy vesillä liikkujille koskemattomuuden tuntu.

Olen mainostanut yritystäni hiilineutraalina. Tämä on totta, sillä lihasvoimin liikuteltava kulkupelini on puhdas tapa matkustaa. Mutta en oikeastaan pidä termin hiilijalanjälki käytöstä. Se usein – tahallaan tai tahattomasti – sekoitetaan kestävyyteen, vaikka se kertoo kestävyydestä hyvin vähän ja on monin tavoin jopa harhaanjohtava. Hiilineutraalius laskelmia vääristellään sillä, että yritys voi kompensoida olemalla metsänomistaja, joka istuttaa metsää. Tämä kompensaatio ei takaa, etteikö metsää myöhemmin hakattaisi. Kuulostaa yrityksille vähän liian helpolta?

Enontekiön matkailun kulmakivi on eittämättä alueen ainutlaatuinen luonto. Sitä täältä tullaan hakemaan: hiljaisuutta ja rauhaa, jota muualta on nykyään vaikea löytää.

Rakastan Enontekiön erämaita ja maailmalla olen valmis kailottamaan muiden mukana, että ei ole toista tällaista paikkaa. Mutta -

Viherpesu on tunnetusti propagandaa, jolla jokin kulutustuote tai muu ympäristölle haitallinen asia saadaan kuulostamaan ympäristöystävälliseltä. Viime vuoden kunniamaininnan viherpesusta annan Kontiolle, joka valmistaa luksus-hirsimökkejä. Se suitsuttaa sloganissaan: ”Eläköön puu!”

Käkkälöjoen kansallispuisto on perustettu. Pohjoisen joen suojelualue on ainutlaatuinen maailmassa. Euroopassa vastaavanlainen koko joen suojelualue löytyy vain Albanista ja Kreikasta: Vjosajoki ympäristöineen sai kansallispuistostatuksen viime vuonna. Se kattaa joen koko pituudelta ja suojelee myös sen valuma-aluetta – vain siten veden ekosysteemi on suojattu, sillä veden laatuun vaikuttaa suuresti alueen maankäyttö. Käkkälöjoki halkoo suuria soita ja on ainutlaatuinen paikka erämaisuutensa ja ekosysteeminsä vuoksi.

Hups, huomasin, että viimeisin tilannekatsaus on järven jäätyminen. Aika paljon on vettä virrannut sen jälkeen…

Vene on käännetty ja se odottaa rauhallisesti lumen alla ensi kevättä. Lunta on kertynyt sen päälle jo yli 80cm, ja lisää tulee. Välillä se on pitänyt pariinkin otteeseen tyhjentää, ettei lumen paino lysäytä sitä kasaan.

Ote Ansa Kaalaman kirjasta Yön siipiväli  (Tuuma, 2022):

Kaamoksen sinisessä kajossa seison usein järven jäällä. Kairaan jäätä elääkseni, olkoonkin että se on vain pieni osa vaatimatonta elantoani. Teen siitä ammattinimikkeeni, identiteettini: kairaaja. Kairaan, ja sitten mittaan jään paksuuden. Toistan liikesarjan monta kertaa. Eri säissä, talven eri kausina, samalla jäänkaistaleella.

The lake surface is completely frozen since last night. And it is singing! That song is the most mysterious and enchanted of nature sounds. 

Lumi saapui. Sitä on jo yli 15cm, mutta on liian aikaista sanoa, onko se tullut jäädäkseen. Järvi on vielä sula myös rantavesissä, pintalämpötila 6 astetta celsiusta. Käkkälöjoella tilanne oli toinen. Minun piti päästä vastarannalle, mutta ennen kuin kanootin sai veteen, piti rikkoa jää rantavedestä. Paikoitellen jää oli niin vahvaa, että se ei rikkoutunut melalla hakaten.

Keväällä huomasin, että olin hukannut joitakin vanhoja mittaustuloksia, joita tarvin kasatessani graafista esitystä jäidenlähtöajankohdista. Onhan ne kaikki kasattu nettiin SYKEn toimesta, mutta ongelma olikin siinä, että tuloksissa näytti olevan yksi virheellinen merkintä. Nolona minun piti kysäistä eräältä järven rannalla asuvista, olisiko hänellä jäänlähtöpäivät kirjattuna vihkoon kotona. Onneksi tulokset löytyivät sieltä ja virhe saatiin korjattua. Tästä episodista viisastuneena aloin kirjoittaa vedenkorkeus-, jäätymis- ja sulamistulokset lyijykynällä mittauskopin seinään.

”Hiljaisuus on lähes liiallista, ikään kuin sillä olisi jotain salattavaa.

Ohessa kuvia Ounasjärven ja kansallispuiston välissä sijaitsevasta yksityisen ulkopaikkakuntalaisen metsätaloustoimijan hakkuita varten rakentamasta tiestä puistoon johtavan hiihtoreitin varrelta. Metsätiet saattavat näyttää viattomilta päällystettyihin valtaväyliin verrattuna. Mutta myös nuo pääväylät ovat joskus olleet samanlaisia pikkuteitä. Ja toisin kuin niitä, metsäteitä tehdään nopeasti ja kilometrikaupalla. Niitä rakennetaan paikallisesta vastustuksesta huolimatta ja valtion taloudellisella tuella, eikä ympäristövaikutusarviointeja vaadita.

Matkalla venevalkamasta vaellusreitille vene lipuu ohi kauniisti harmaantuneen Ungelon torpan, jossa asui ja työskenteli luontokuvaaja-kirjailija Yrjö Kokko. Kokon Lappi-kirjassa Neljän tuulen tie (1946) pohditaan kertomuksen lomassa Enontekiön vanhoja ja uusia keinoja, etenkin tien saapumista Palojoensuusta Kilpisjärvelle. Teistä ei kirjassa maalata kuvaa mahdollisuutena tai vapaan ja huolettoman liikkumisen symboleina, vaan kaiken sellaisen vastakohtana.”Tie [...] oli tuonut jo lannan lain ihmistä kahlehtimaan tännekin saakka.”

Tällainen viesti paljastui Elbe-joen kivestä vuoden 2018 kuivana kesänä. Kyseessä on nälkäkivi: viestejä on kaiverrettu jokien kiviin nälkävuosina. Eräänlainen hydrologinen merkintä menneisyydestä ja varoitusviesti sen ajan ihmisiltä. Elbe-joen vanhin vielä luettavissa oleva kaiverrus on vuodelta 1616.

Vene ei ole päässyt tänä kesänä sen viime vuosilta tutulle jokivaellukselle. Veneen kunnostus on teettänyt vähän enemmän töitä kuin muina keväinä. Oli myös vaikea löytää sellaista aikaikkunaa, jolloin vedenkorkeus olisi ollut jokivenematkalaisille sopiva. Ensin joki tulvi ja sitten pinnan korkeus laski äkkiä, yllättäen. Koskista tuli kivisiä, eivätkä ne tarjoa vauhdin hurmaa näin matalalla vedellä, ei varsinkaan täyteen lastatulle veneelle, joka ui syvemmällä kuin kajakki tai kanootti.     

Tässä blogissa kertoilen Ounasjärven vesistöalueen kuulumisia soutajan, hiihtäjän, talviverkostajan ja ympäristökeskuksen havaintoaseman hoitajan näkökulmasta. Tarkemmin ottaen maantieteellisesti kyse on Ylä-Ounasjoen valuma-alueesta ja asentopaikkani Hetassa. Tähän kootut kuulumiset puolestaan ovat sanoja, joita amatööriluonnontieteilijänä ja runoilijana sekoitan keskenään tai sovitan yhteen, aina tapauksesta riippuen. Yhdistelen vapaasti mittaustuloksia virtaan ja tuleen tuijottelemiseen.