Kaikkein oudointa vesistöjen keväässä on tämä: tulee päivä, jolloin linnut laulavat ja hyönteiset pörräävät, aurinko on horisontin yläpuolella vuorokauden ympäri, joet pauhaavat, järven rantavesi on vapaata, mutta järven jääkansi vielä vaan pysyy. Lumi on sulanut päältä, mutta pitkään aikaan kohvan valkoisuus ei päästänyt auringon säteitä läpi lämmittämään itse teräsjääkantta. Pinnassa näkyy kyllä muutoksia, mutta talviselta järvi silti vaikuttaa.
Sitä on vaikea uskoa, kun maassa ei lunta ja kasvitkin jo puskevat paikoittain hentoja versojaan, mutta jos pääsee rantaveden sulan yli veneellä tai pitkää lankkua kävellen jäänreunalle voi yllättyneenä huomata sen todeksi: teräsjää on paksua ja pitää.
Pikkuhiljaa kuitenkin tuo kirkas läpinäkyvä kerros joutuu suoraan auringonvaloon kohvan väistyessä. Jään päällä lainehtii jo suuria kirkasvetisiä lätäköitä, jotka aavemaisesti tuulessa aaltoilevat ja väräjävät kuin mikäkin avovesi. Alkutalvesta asettelemani kohvakepit pääsevät irti jään otteesta, ja kelluvat jäällä pienessä lammikossa, josta käyn ne keräämässä.
Teräsjää pääsee nakertumaan sisältäpäin, se haperoituu, puikottuu. Se on ehkä paksu, mutta jo hauras, jään pieni tiheä urkupillistö, joka saattaa särkyä helähtäen.
Selälle syntyy aukkoja, ne suurenevat, vesi lainehtii paikoin vapaana keskellä muuten yhtenäistä jääpeitettä.
Lopulta jääkansi halkeaa lautoiksi, pienenee palasiksi, kelluviksi aluksiksi, jotka niin kutsuisivat niiden päälle kokeilemaan, painaako lautan reunalla seisova ihminen lautan kumoon. Kuin seireenit ne kutsuvat minua lautalle, purrelle seilaamaa jokea alas muiden lauttojen mukana. Törmäillen, patoutuen, haihtuen, murtuen. Tai ehkä ne eivät kutsu minua – minä vain satun olemaan paikalla.
Vedet pääsevät vapaaksi jään kannen alta. Vai aivan päinvastoin: ne päästävät vihdoinkin jään seilaamaan vapaana?
Ounasjärvi
