Satoja kilometrejä suurjännitelinjoja, joiden alta ja ympäriltä on raivattu metsä: 100 metriä leveät linjat hetkeksi pusikoituvat, kunnes nekin taas raivataan. Johdot roikkuvat paaluissa, jotka puolestaan rumina nousevat metsästä kuin tieteisdystopian puut. Sähkö virtaa räsähdellen ja rätisten, linjat humisevat siinä, missä ennen hongat humisivat. Jokin siinä äänessä on pahaenteistä. Viattomammalta eivät kuulosta myöskään raivaussahat, jotka pauhaavat yksi monotonista huutoaan tuulettomissa kesäöissä. Käki kukkuu, mutta vain kerran. Sitten sekin hiljenee, sillä melun yli laulu ei kuulu. Talvisin kelkkareiteillä riittää pörisijöiden letkaa keskellä kaamoksen hiljaisia herkän kajon tunteja. Niiden ääni kantaa kymmenen kilometrien päähän. Reittien ulkopuolinen maasto on kelkkaurien halkomaa, koskematonta umpihankea vain kaukaisimmissa kolkissa. Keväällä moottorisahat pauhavaat ja monitoimikoneet kaatavat monisatavuotista tukkia. Joka suunnalta kuuluu moottoreiden jatkuvaa mölinää, joka ei anna ajatuksille rauhaa. Siinä missä oli kairaa, metsätiet halkovat maiseman. Erämaa on enää muisto jostain villistä, joka elää nostalgisissa kuvitelmissamme. Vauhti kiihtyy. Rakentaminen kiihtyy. Raha virtaa, vaikkakin enimmäkseen pohjoisesta etelään sekin, kuten tukit, metsät, lintujen entiset pesäpuut. Rakkaat metsästysmaastot kapenevat, pirstaloituvat, tyhjenevät vanhan metsän lajeista. Kalajoet tummuvat metsätalouden valumista. Tukkirekat täyttyvät, junat kuljettavat monta kertaa päivässä täysissä lasteissa puuta Kolarista etelään, jossa aihkit muussataan vessapaperiksi. Monimuotoisuus on muisto. Metso elää vain muistoissa. Lisää pökköä pesään! Lisää kaasua! Lisää kulkupelejä! Ja kun sekään ei riitä: tuodaan lisää turhakkeita pahvilaatikoissa. Nopeampia liikenneyhteyksiä, välimatkojen kuromista umpeen kilpailun nimissä. Lentokoneita, helikoptereita, vesitasoja ja droneja. Unohtamatta vesijettejä, joilla pääsee lujaa niin, että koko järvi kaikaa. Melua ja meininkiä! Johan täällä pohjolassa on tarpeeksi kauan uinuttu, rikkaudet jätetty käyttämättä. ”Ounasjoki vartaa mahona, valjastamattomana”, entinen päättäjäkin sanoi. Ajatella, siinä se vain kulki, eikä patoamattomana tuottanut energiaa. Virtasi ihan tyhjän päiten. Lisää patoja. Sanoiko joku vihreä siirtymä? Aivan, lisää tuulimyllyjä, joiden mukana tulee taas uusia hakkuita – hehtaari vaan sieltä täältä – ja tie, joka kantaa isojakin tukkirekkoja. Sillä niin se on: teiltä vaaditaan kokoa ja kantavuutta nykyaikana, muu on haihattelua. Lisää teitä siis, tavitiet ja polut ovat menneen talven lumia. Väittikö joku, että jäämerenrata on unohdettu, megaprojekti ei toteudukaan?! Reitti uusiksi! Ja voisihan tännekin tehdä ison lentokentän, joka kuljettaa rikkaita lyhyitä matkoja. Onhan lentäminen tulevaisuuden matkustusmuoto – vai miten se menikään? Lisää –
Tämä voisi olla kuvaus Lapista. Tällaista täällä saattaisi olla vielä elinaikanamme, parinkymmenen vuoden päästä. Onneksi se ei ole ihan totta. Mutta totta on, että lastemme Lappi on erilainen kuin nyt; maankäyttötilastoja tarkastellessa joudun jopa kysymään: kadonnut?
kaivostoiminta Venäjän Lapissa
