Ote Ansa Kaalaman kirjasta Yön siipiväli (Tuuma, 2022):
Kaamoksen sinisessä kajossa seison usein järven jäällä. Kairaan jäätä elääkseni, olkoonkin että se on vain pieni osa vaatimatonta elantoani. Teen siitä ammattinimikkeeni, identiteettini: kairaaja. Kairaan, ja sitten mittaan jään paksuuden. Toistan liikesarjan monta kertaa. Eri säissä, talven eri kausina, samalla jäänkaistaleella.
Rakastan tarkkoja lukuja, jotka kirjaan ylös: Kohva, vesikerros, teräsjää. Lumen paksuus, vedenkorkeus. Jään kerroksia on vaikea erottaa. Talvisessa järvessä ja kairausreiässä on niin hirvittävän pimeää. Olen näkevinäni jäässä selviä rajoja, merkkejä talven etenemisestä ja harha-askelista. Merkitsen ne eri kerroksina, vaikka todellisuudessa joudun arvailemaan.
Rakastan sitä ääntä, huokoisen jään ja terävän metallin yhteistä narinaa, joka kairatessa syntyy. Ja sitä hetkeä, kun kaira lopulta menee viimeisen osuuden läpi notkahtaen veteen. Se muodostaa ahtaan kirkasseinäisen tunnelireitin. Reitti yhdistää tutun lumisena hohtavan maiseman peitettyyn ja tuntemattomaan säkkipimeään alamaailmaan, jonka laajasta valtakunnasta meidät erottaa vain jääkerros heti jalkojeni alla.
Rakastan järven jäällä kairaamista yksin sydäntalven valkoisessa rauhassa.
Ja pelonsekaisesti rakastan itse jäätä, joka kantaa, joka mahdollistaa seisomisen järvellä, veden päällä, vaikka keskellä laajinta selkää, kaukana rannasta. Jää kantaa – tai pettää alta.
Jäätä olisi opittava lukemaan, mutta minulla taitaa olla sen oppimiseen niin pitkä kulkijan tie, ettei loppuelämäni riitä. Herää epäilys, voiko jäätä oppiakaan lukemaan tai onko oppiminen ainakin niin hidasta, että siihen mennessä kun jotain on ymmärtänyt, ei enää jaksakaan kulkea.
Toisaalta mitä hyötyä oppimisesta ylipäätään on muuta kuin illuusio ymmärtämisen mahdollisuudesta? Illuusio prosessista, joka pitää tyhjyyden tunteen loitolla? Vai liittyykö tähän illuusioon oppimisesta hatara toivo jostain suuresta yhteisestä ongelmanratkaisusta? Sellaisesta, mihin ihmiset vielä yksityisen oppimisensa kautta pääsevät yrittäessään ratkaista lajina selviämisen, järjestäytymisen ja yhteistyön ongelmia jaetulla planeetalla?
Jäät, joilla edelleen epävarmana kuljen yhä suurenevissa ympyröissä, ovat jo lumipeitteen alla. Mutta ensimmäisillä kovilla pakkasilla, vielä läpinäkyvän jääpeitteen paksuuntuessa vauhdilla, järvet paukkuvat kuin kommunikoiden aikojen tai planeettojen takaa. Ääni on erikoisimpia ja kiehtovimpia luonnonääniä. Se on vielä lumettoman järven syvyyksistä nouseva valtava kumu, kuin maailman kokoisen hirviön kurniva vatsa sekoittuneena scifikoneiden paukkeeseen.
Ääni kuuluu kauas, mutta silti vaimennettuna kuin saapuen mittaamattomien matkojen takaa, ilmaa paksumpien materiaalien läpi. Sitä on vaikea paikantaa. Se tulee kuin kaikuna tähtien välisistä sodista. Sodista, joka ovat niin kaukana ajassa ja paikassa, että meidän ei tarvitse niistä välittää, voimme vain kuunnella ja nauttia äänimaailmoista, aistien ihmetyksestä ja iloista.
Hämärtyvässä iltapäivässä, joka vie loputkin yksityiskohdat ja värit maisemasta, yksin järven rannalla seisoskellessani hiipii mieleeni levoton epäilys siitä, tulisiko meidän sittenkin välittää. Välittää mistä? Liittyvätkö kaiut jotenkin meidänkin polkuihimme?
