Metsämieleksi kutsun mielentilaa, joka uskoo – kaikkien todennäköisyyslaskelmien vastaisesti – että tämän ei tarvitse mennä näin: metsämieli uskoo luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen mahdollisuuteen globaalin talouden hyökkäyksestä huolimatta. Vaikeahan metsämieltä on pitää kasassa ja urillaan, kun kokonaiskuvassa kulutus vain kiihtyy, ahneus valtaa kanssaihmisten mieliä, tuhokoneisto jyllää joka saralla. Metsämielikin siinä turtuu ja tahtoo luiskahtaa tunteeseen, että mitään ei ole tehtävissä. Metsäkiistassa tämä toivottomuus tuntuu kiteytyvän lausepariin: ”Yksityinen maanomistaja saa tehdä maillaan mitä vaan, laillisesti hänellä on siihen oikeus. Mitään ei ole tehtävissä.”
Lisäksi metsämieltä jäytää, miten kaikki aina palautuu siihen, että paikallinen tuho on vain osa suurta kokonaistuhoa, jonka mittakaava on niin suuri, ettei se muuksi muutu mitenkään, paitsi täydellisellä järjestelmän muuttamisella. Sellaisessa mielentilassa yksittäisten metsäpalstojen suojelu ei tunnu vaikuttavan mihinkään, kun muutos, jota tarvitaan, on niin kokonaisvaltainen, että se vaikuttaa kaikkeen, psyykkeestä, talousjärjestelämästä ja arkipäivän käytännöistä lähtien. Kaikki tulisi uudelleen määritellä: onnellisuus, vapaus, aika, omistaminen. Se on niin iso muutos, että siihen on usein mahdoton uskoa. Metsämieli tylsistyy ja apatia valtaa alaa.
Silti metsämieli saa joskus otteen tylsistyneestä arkimielestä: kuten ekologiassa, jospa sittenkin muillakin kentillä kaikki vaikuttaisi kaikkeen! Jospa sittenkin kannattaisi pelastaa edes lähimetsät, oma ympäristömme. Näin metsämieli joskus jaksaa nostaa tappioiden ja faktojen väsyttämää päätään: tätä metsäpalstaa ette meiltä vie! Meidän huutomme, tämä metsäpalstojen pelastaminen yksi kerrallaan, jospa nämä ja tuhannet muut huudot ympäri maailmaa vielä yhtyisivät.
Metsämieli aktivoituu kalastaessa ja metsästäessä, marjastaessa, kairassa kuljaillessa. Sen kutsu on tervetullut: tämä elinympäristö kannattelee meitä! Sen huuto on jopa välttämätön (välttämättömyyksistähän meille aina puhutaan): Ette tule tänne sitä pilaamaan!
Ja eihän sitä tiedä: saattaapa metsämieli vielä johtaa myös ulos mökkijärvisyndroomasta ja kohti suurempia horisontteja. Kun niin käy, myös välttämättömyyden käsite joutuu metsämielen tarkasteluun. Usein talouden kehityskulkua perustellaan välttämättömyytenä. Ihan yhtä lailla jokainen joutuu miettimään, mikä määrä erämaata on välttämätöntä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiselle. Usein nämä kaksi välttämättömyyden määritelmää ovat törmäyskurssilla keskenään. Silloin pitää pystyä analysoimaan, mikä on todella välttämätöntä pitkällä tähtäimellä.
Ei ole valhetta väittää, että luonnon pelastaminen on välttämätöntä ihmislajinkin näkökulmasta. Tämän välttämättömyyden esiin tuominen kuitenkin edelleen kategorisoidaan taivaanrannan maalaamiseksi. Mutta eikö ole realismia ja käytännöllisyyttä parhaimmillaan myöntää, että ilman luonnon monimuotoisuutta ei ole myöskään meitä?
Ehkä metsäreissulta kotiin palaava metsämieli lopulta kysyykin: onko tässä menossa mitään mieltä?
