Satelliittihetta sen viimeistään paljastaa. Koskematon luonto on vaarassa. Tämä tulee selväksi varsinkin, kun vertailee ilmakuvia eri vuosikymmeniltä.
Usein luontoa markkinoidaan sen parantavan voiman ansiosta. Monien uskottavien tutkimusten mukaan luonnossa liikkuminen laskee stressitasoja ja parantaa hyvinvointia. Esimerkiksi menetyksen kokeneelle, surutyötä tekevälle ihmiselle luonnossa oleskeleminen tarjoaa helpotusta.
Tämä on varmasti kokemuksellisesti totta monille meistä. Mutta samaan aikaan on vaikea vaeltaa ja unohtaa ekosysteemien ja biodiversiteetin menetys tai sen uhka, joka on maastossa jatkuvasti ympärillämme. Luonnossa kulkeminen onkin monille hyvin konkreettista menetyksen kohtaamista, osa suruprosessia, jota aikamme kollektiivisemminkin yrittää käydä läpi.
Kun laskeudun satelliiteista maankamaralle ja tunnen järvituulen ihollani, voin hetkittäin painaa menetyksen syrjään. Väsyttävä lintuperspektiivi, aikajanan vauhti ja suunta hellittää otteensa hetkeksi, niin että huomaan taas ajatelevani, että tämän voisi jotenkin säilyttää. Vaikka tuhon kuvan intensiteetti vain kasvaa, kun maastoa ja sen kelejä tuntee, näkee ja kuulee – kun sitä aistien ja muistojen kautta intohimoisesti rakastaa, niin luonnossa oleskelu saattaa saada aikaan sen, että uskaltaa uskoa tulevaisuuden mahdollisuuteen.
Iloa polusta jalan alla, sekoittuneena suruun ja menetyksen pelkoon. Rauha aaltojen väreilyssä sekoittuu raivokkaaseen taistelutahtoon. Kaikki tässä, limittyneenä.
Luonnon häviäminen uusien teiden ja metsätalouden vuoksi kansallispuiston ja Hettan välillä. Satelliittikuvattu 1990-2023.
