Matkalla venevalkamasta vaellusreitille vene lipuu ohi kauniisti harmaantuneen Ungelon torpan, jossa asui ja työskenteli luontokuvaaja-kirjailija Yrjö Kokko. Kokon Lappi-kirjassa Neljän tuulen tie (1946) pohditaan kertomuksen lomassa Enontekiön vanhoja ja uusia keinoja, etenkin tien saapumista Palojoensuusta Kilpisjärvelle. Teistä ei kirjassa maalata kuvaa mahdollisuutena tai vapaan ja huolettoman liikkumisen symboleina, vaan kaiken sellaisen vastakohtana.”Tie [...] oli tuonut jo lannan lain ihmistä kahlehtimaan tännekin saakka.”
Neljän tuulen tie on kunnianosoitus erämaan hiljaisuudelle ja vaikeakulkuisuudelle. Se on kumarrus niille ihmisille, jotka olivat valmiita kohtaamaan kairan sellaisena, ja elättämään itsensä vaativien välimatkojen takana kaukana suuresta maailmasta. Samalla se on joutsenlaulu kokonaiselle katoavalle aikakaudelle ja elämänmuodolle. ”Ei ollut erämaassa entistä rauhaa”, miettii kirjan päähenkilöistä tarkkanäköisin ja viisain, Ahku, joka pelkää ja vihaa lantalaisten rakentamaa tietä. Hän tietää, että sieltä minne lantalaiset tuovat tiensä viedään luonnonrauha ja koskemattomuus, joka on hänen sukunsa elämän edellytys poropaimenina.
On irvokasta, että kirja, jossa maantien saapuminen assosioituu vahvasti pahoihin enteisiin, sodan tuomaan tuhoon ja kokonaisen elämänmuodon sammumiseen, on nykymaailmassa joutunut lainaamaan nimensä Kilpisjärvelle johtavan maantien nimeksi. Kokon vapaasti ja salaperäisesti vaeltelevat tuulien tiet ovat aivan muita reittejä kuin maanteitä, mutta ne joutuvat nyt palvelemaan maantien nimenä koneistossa, joka on valmis käyttämään markkinoinnissa hyväkseen, mitä vaan rattaisiinsa saa.
